Kuka on se oikea?
Mitä pidemmälle aika vie, mitä enemmän vettä virtaa, sen varmemmaksi käy, että edessä polku vain kapenee ja lopulta tulee se aika, jolloin vastaan tulee se surullisen kuuluisa kyltti, joka ilmoittaa tylysti: YLEINEN TIE PÄÄTTYY!
Kerran jo uskoin - ihan oikeasti - että vihdoinkin elämä toi eteeni jotain kallisarvoista, jotain sellaista josta olin aina vain haaveillut. Tai miten niin uskoin? Kyllähän se toikin, mutta ei minua varten. Kunhan näytti minulle kieltä ja kuiski: Katso! Tätähän sinä olet aina halunnut? Ja juuri kun olin saamassa otteen, sainkin kylmää vettä päälleni ja ilkkuen kohtalo, tai mikä lie - repäisi unelmani pieniksi palasiksi.
Niiden rippeiden päällä seisten, nyt yritän löytää suuntaa uudelleen. Syyspimeässä sateessa tuskin eteeni nähden. Ainoana ajatuksenani, että pysähtyä ei saa! Täytyy jatkaa vaikka verissäpäin. Mikään ei ole surkeampi, mikään ei ole huonompi ratkaisu, kuin jäädä makaamaan kun on lyöty! Sitä iloa en suo sille riivatulle, jonka tehtävä oli saada minut tuntemaan, etten ole mitään. Että minun on turha kuvitella pääseväni koskaan perille... Nyt pusken vain tuulta päin kohti synkempää metsää, kapeampaa polkua - kunnes on aika antaa periksi ja istahtaa polun varteen. Kun se viimeinen syvä oja edessäni ei päästä eteen, eikä taaksepäin. Kun ainoa opas edessäni ilkkuu: YLEINEN TIE PÄÄTTYY...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti