Lontoo on yksi kovimpia "kolahduksiani" ikinä. Siitä ei voi toipua, kun sen kerran kokee. Minusta on aina tuntunut, että Lontoo on toinen kotini. Joka kerta sinne mennessäni, on kuin olisin ollut kauan poissa kotoa ja yhtä monta kertaa olen seissyt loman loputtua lentokentällä, kuin maani myyneenä.
Lontoossa on sitä jotain. Jotain, mitä ei ole missään muualla. Tai minä en ainakaan ole sitä löytänyt. Big Ben, Thames, Piccadilly Circus, Trafalgar Square, Hyde Park, London Eye, Leicester Square, Covent Garden etc. etc. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Olen nähnyt paljon, mutta vieläkin enemmän on näkemättä. Lontoo on elämäntapa; jotain, jota joko rakastaa, tai sitten ei. Se on kuitenkin varmaa, että siellä on jokaiselle jotakin enemmän, kuin yhdessä elämässä ehtii kokemaan. Edes Lontoolaiset itse eivät tunne omaa kotikaupunkiaan kuin osittain. Lontoo ei olekaan mikä tahansa suurkaupunki, vaan se on lukemattomien, monenkirjavien pienten kaupunkikeskustojen ja kylien yhteenliittymä. Ihana, värikäs ja monipuolinen.
Ensimmäinen Lontoon matkani on vuodelta 1991. Sen jälkeen palasin sinne vuosina 1995, 1996 ja 1997. Sitten elämä vei välillä muualle päin maailmaa, kunnes palasin jälleen haistelemaan sen tunnelmia Millenium huumassa vuoden 2000 kesällä.
Tässä eräs pieni, mutta sitäkin hauskempi yksityiskohta Lontoosta:
Lisää Lontoon matkoistani ja Lontoosta yleensä löydät alla olevien linkkien takaa.
TEETEE TOURS - DISCOVER LONDON BY TAISKA
***
***
OODI LONTOOLLE
Kirjoittanut TeeTee
Tarina
on julkaistu aiemmin toisaalla, joten jos joku tunnistaa sen, niin ei
huolta. Kirjoittaja on molemmissa paikoissa sama.
NÄEN PUNAISTA
Kun
ajattelen sinua, näen punaista! Ihan totta! Ja sehän on lopulta yksi
syy, miksi olen niin viehättynyt sinuun. Sinussa on niin paljon
sellaista, mitä rakastan. Olet syvimpien väritunteideni tulkki. Edustat
minulle kaikkea sitä, joka pitää minut liikkeessä ja saa tuntemaan, että
elän.
Mikä
kumma saa istumaan tunnista toiseen Piccadilly aukiolla? Istumaan,
katselemaan alati virtaavaa ihmismerta, hurjaa vauhtia ajavia
hälytysajoneuvoja, kaksikerrosbussien jatkuvaa jonoa. Niin, ja mitä
erilaisimpia takseja, kyydissään englantilais- gentlemanneja, turisteja,
kiireisiä kaupunkilaisia, kaikenlaisia ihmisiä.
Ja
sitten – askeleet suuntaavat kohti joen rantaa, Lontoon helmeä,
Thamesia, sen ruman kauniita rantarakennuksia, lukemattomia siltoja ja
puistoja kukkaistutuksineen.
-
Oi Ben, Ben, sinuun ihastuin ensi silmäyksellä, eikä se ole muuttunut
vuosien saatossakaan. Miten olenkaan kaivannut sinua Tower Bridge – sinä
silloista näyttävin - kuinka odottanut lounasretkeä Hyde Parkin
nurmelle. Miten tahtoisinkaan taas Oxford Streetin ostosvilinään ja
haistelemaan Camden Townin värikästä markkinatunnelmaa.
- Miksi jätit minut niin pitkäksi aikaa? Annoit melkein unohtaa!
Nyt
siintää jälleen silmissäni uljas London Eye, kaikkien yläpuolelle
kurottaen. Ei edes Canada Tower voi sitä voittaa. Mutta kuka onkaan
kuunnellut kaikki ne Covent Gardenin tarinat, jotka minulta ovat jääneet
väliin? Yhäkö Nelson, katselet uljaana pylvääsi päästä kohti
jokirantoja? Saako leijonat edelleen olla suihkulähteidesi kuninkaita?
Lähteekö Eurostar edelleen Waterloosta kohti Pariisia, vain saadakseen
palata pian takaisin kotiin?
Myisitkö minulle taas The Big Issuen,
kodittomien kannatuslehden, jos astelisin metroaseman portaita kohti
maan uumenia? Saisinko taas nauttia lukemattomien kilometrien kävelyistä
metrotunneleissasi? Vieläkö tasapaino säilyisi ruuhkajunan eteisessä,
kun ei olisi mitään, mistä pitää kiinni?
Tahtoisin
pian jo nauttia iltapäivä teetä kiireettä, jalat rakoilla päivän
ostoskierroksesta. Illalla väsyneenä viime voimillani raahustaa siihen
mainosvalojen alla sijaitsevaan Bootsiin, josta ostaisin iltapalaksi
kerros-sandwichin ja mehun, sellaisen jossa on hedelmäliha mukana.
Odotan
jokaista aamuasi, saadakseni haistella ja maistella sitä ainutlaatuista
Lontoon tuoksua ja makua, joka on syöpynyt niin syvälle mieleni
sopukoihin.
Muistan
kyllä sateisetkin päiväsi – luulevat, että niitä on jotenkin erityisen
runsaasti! Miksi luonasi niilläkään ei ole merkitystä? Ainahan voin
kadota jonkin museon uumeniin, hautautua historiaasi, upota
lukemattomien taideteosten maailmaan, johonkin niistä sadoista, joissa
en vielä ole ehtinyt käymään. Vai antaisinko periksi jälleen ja kävisin
noin kuudennen kerran katsomassa samoja muumioita Brittiläisessä?
Pahus, kuinka minulla onkaan sinua ikävä!
Melkein
tunnen ihollani Hampstead Heathin viileän kosteuden ja aistin
Greenwichiin Thamesin alla kulkevan tunnelin oudon ilmapiirin. Haistan vahvan polttoaineen tuoksun lukemattomien vanhojen bussien jäljiltä. Siitäkin
on kai "satavuotta", kun kiipesin viimeksi kuiskausten galleriaan,
ihmetellen ainutlaatuista akustiikkaasi, oi St Paul. Entä Cityn jylhien
business-seinien kaiku ja sen katujen hiljainen tärkeyden leima? Sitäkin
jo ikävöin, joten taidan jo olla lähes epätoivoinen...
Onhan kaikki varmasti kuin ennen? Tiedän toki uusiutumiskykysi ja -tarpeesi, mutta ethän ole luopunut mistään tärkeästä?
Älä anna pois puntia tai paintteja, puhumattakaan punaisista
puhelinkopeistasi, mustista austineistasi tai road mastereistasi. Tahdon
seuraavallakin kerralla pudottaa postikorttini punaiseen
postilaatikkoosi, syödä fish'n chipsini sanomalehteen käärittynä ja
ennen kaikkea imeä sielunikin täyteen ainutlaatuista Lontoo-henkeäsi!
Ei,
en halua lähteä vielä pois. Tahdon ajaa vielä kerran Piccadilly Linella
South Kensingtoniin ja vaihtaa Circle Line linjalle, päästäkseni
hyvästelemään myös Bayswaterin alueen ja sen kansainvälisen ilmapiirin
pienine putiikkeineen, katukeittiöineen ja Whiteleys -ostoskeskuksineen.
Tahdon vielä kävellä, kävellä, kävellä, uupua sinusta täysin ja rakastua aina vain lisää…
Odotathan minua?
***
Copyright TeeTee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti